Ehkä tyttö juuri nyt ei olisi edes valmis tapaamaan niin usein ja niin pitkään kerrallaan kuin minulla oli ajatuksena. Nämä tapaamiskerrat, joita meillä on tähän asti ollut, ovat olleet jokseenkin hidastempoisia. Jokainen kerta on ehkä tuntunut vähän paremmalta kuin edellinen, mutta suin päin kuvaamisen aloittaminen ei onnistu. Tai paremmin ilmaistuna niin sanottuun "lämmittelyyn" näyttää menevän suurin osa tapaamisajasta. Tunnen, että enemmänkin rikon kuin vahvistan jotakin jos ajan liikaa kuvausasiaa noilla tapaamiskerroilla. Silmieni edessä on jotakin niin haurasta, vahvaan kuoreen puettuna, että jään sanattomaksi. Etenemisen kanssa on haasteita. Paljon ollaan oltu vain hiljaakin, tai vaan "unohdettu" kuvaaminen ja vietetty aikaa yhdessä (hän ei ole maininnut kuvaamista ja minä olen tarkoituksella jättänyt nostamatta sitä esille). Uskon, että tässä projektissa on edelleen ideaa, ja että jotain tapahtuu, vaikkakin todella hitaasti. Olisin hyvin kiinnostunut viemään tätä edemmäksi pikku hiljaa pidemmällä aikavälillä. Ehkä voin vielä kouluprojektin jälkeenkin koittaa tavata "kuvausmerkeissä" tätä tyttöä aina silloin tällöin Virossa ollessani.
Montaa kuvaa ei siis olla vielä otettu. Kerran kävimme kaupassa ja innostuimme yhdessä ostamaan joitakin pieniä materiaaleja kuvaamista varten, mutta emme ole vielä päässeet käyttämään niitä. Ideoita tuntuu puuttuvan joka kerralla, ja kameran edessä oleminen on selvästi tytön mukavuusalueen ulkopuolella. Minulla ideoita kyllä olisi, mutta eihän niitä voi hirveästi toiselle tuputtaa, Joitakin ehdotuksia olen kyllä tehnyt, joitakin ollaan toteutettu, joitakin ei olla. Millekään niistä ei ainakaan näkyvästi ole tullut innostunutta vastaanottoa. Välillä hän on ottanut pari kuvaa minusta, jotta kuvausjää murtuisi, ja olemme tehneet pari selfietä yhdessä. Kuvaaminen tuntuu kuitenkin tarkoittavan hänelle tätä: "yksi kuva nopeasti ja sitten eteenpäin". Voisimme myös kokeilla jotakin roolileikkiä kynnyksen madaltamiseksi, jos hän innostuisi. Aikaa vain ei ole paljon, ja ensi viikon aikana pitäisi alkaa jo käärimään projektia kasaan.
Vaikka tilanne on hieman hankalan oloinen, olen itse pystynyt (kiitos Jumalalle) enimmäkseen päästämään irti hallitsevasta stressintunteesta ja suorituspaineista. Tiedostan, että hiljaa hyvä tulee, ja että tämänkaltaisissa herkissä prosesseissa ei voi mennä sorkkimaan ja hoputtamaan prosessin etenemistä. Hyväksyn sekä sen, ettemme ole edenneet kovin pitkälle että sen, ettemme ehkä tule ollenkaan näkyvästi etenemään enää tämän projektin aikana. Kaikki kasvu tapahtuu ajallansa. Pääasia on, että kunnioitan tämän tytön asettamia rajoja astumalla edemmäs vasta kun hän antaa luvan. Pääasia on, että välitän hänestä ja että hän tuntee sen.
Mitä kaikkiin vapaisiin päiviin tulee, olen turhautumisen aikana ja sen jälkeen käyttänyt niitä hyödykseni ajattelemalla asioita, rukoilemalla, lukemalla raamattua, sekä tutustumalla erääseen kristilliseen kahvilaan Tallinnassa. (Kahvilasta ym. enemmän täällä.) Kaiken kaikkiaan koen, että tämä ajanjakso Tallinnassa ei ole ollut missään tapauksessa turha! Olen herännyt näkemään itseni ja elämäni eri tavalla, saanut hyviä muistutuksia siitä mikä todella on tärkeää ja mitä kohti haluan kurottautua, nöyrtynyt Jumalan edessä ja oppinut ihmisten henk. koht. prosesseissa mukana kulkemisesta projektin kautta. Tiedostan, että Jumala muovaa minua ja persoonaani seuraavia edessä olevia asioita varten ja ymmärrän miten olennaista se on tulevaisuuteni kannalta. Olen myös ymmärtänyt, ettei minun ehkä tarvitsekaan tietää vielä mihin olen matkalla valmistuttuani. Tärkeää on ymmärtää se missä juuri nyt olen ja miten juuri nyt voin palvella Jumalaa ja loistaa häntä ympärilleni. Jos en tee sitä tässä elämäntilanteessa siellä missä ikinä olenkaan, miksi Jumala olettaisi minun yllättäen alkavan tekemään sitä johdatettuaan minut siihen "johonkin uuteen"? En elä tätä aikaa vain odottaakseni tyhjänpanttina sitä hetkeä, jona "vihdoin voin alkaa tekemään jotain" tai "olla jotain". Tällekin elämäntilanteelle on tarkoitus. Jos vain avaan silmäni, alan näkemään ympärilläni monia ihmisiä, joita voin auttaa tai joille voin antaa aikaani. Vau, elämäni tässä ja nyt ei olekaan merkityksetöntä, eikä sen tarvitse olla epätoivoista tulevaisuuteen kuikuilua. Herra elää nytkin, tänään, joka hetki minussa!
Tässä vielä hyvin projektin tilanteeseen sopiva raamatunpaikka:
4 Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!
5 Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä.
6 Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi,
7 ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.
8 Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa;
9 mitä myös olette oppineet ja saaneet ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää, niin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne. (Fil. 4:4-9)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti